Oon miettinyt tätä kaksi päivää ja ehkä tullut johonkin tulokseen.
Maanantai-ilta. Riita (tai no, mitä meidän riidat nyt on; mykkäkoulua, tuimia katseita, hiljaista nyyhkytystä).
Sitten ne maagiset sanat. Sinun epätoivoinen kysymyksesi:
"Ootko masentunut? Ootko ikinä onnellinen?"
Vastaus:
"En ole! Oon onnellinen! Mutta yleensä mun onni vaan muuttuu epäonneksi! Pelkään olla onnellinen!"
Totuus ryöppysi mun suusta.
Halauksia. Lämpimiä katseita. Sovinto. Huolenpitoa.
Huomasin kyllä, että sua alkoi ahdistaa. Kun aloimme nukkumaan, haukoit välillä henkeäsi. Kysyin, voitko hyvin. Henkeäsi ahdisti.
Jotenkin heräsin. En halua aiheuttaa sulle tuollaista tuskaa. Ongelmat joita mieleni kehittää eivät oikeasti ole ongelmia laisinkaan. Ylianalysoin liikaa.
En enää halua näyttää sinulle tällaista surkeaa, negatiivista ja kylmää minää. En oikeasti ole tällainen ihminen.
Olen lämmin. Positiivinen. Ystävällinen. Ymmärtäväinen.
Mutta silti niin herkkä.
~Sylphide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti