Yritän miettiä mitä tunnen.
Olen yksin kotona, poikaystävä on kavereidensa kanssa ulkona. On tietysti hyvä, että hän viettää aikaansa myös heidän kanssaan, mutta toisaalta tuntuu, ettei meillä ole ikinä niin sanottua laatuaikaa. Yhdessä olomme tiivistyy huonoimpina päivinä siivoamiseen ja muutaman kuulumisen vaihtamiseen ennen nukkumaanmenoa.
En haluaisi ajatella näin negatiivisesti. Saattaa olla, että tämä on viimeinen kesämme yhdessä. Saattaa olla, ettei syksyllä meitä enää ole. Siksi haluaisin nauttia jokaisesta hetkestä, enkä vain riidellä tyhmästä.
Mutta minun pitäisi aukaista suuni. Olisin tänäänkin voinut kysyä, eikö hän jäisi kainalooni katsomaan elokuvia. Mutta en kysynyt. Hänen lähtiessään pidin katseeni tiukasti tiskeissä, ja heti kun hän painoin ovet kiinni, epätoivoiset kyyneleet valuivat poskilleni.
Siitä hetkestä olen rauhoittunut huomattavasti, mutta silti sisälläni kytee jotain vihan, rakkauden, epätoivon ja toivon tapaista.
Pelkään vain, että haavoitan häntä taas, kun hän tulee kotiin.
~Sylphide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti