Painaudumme toisiamme vasten, hahmot lasimaalauksen.
Poski hehkuu punaisena vihreällä viitallasi,
lyijyjuotoksin käy käsi käteen, suu suuhun kurottaa.
Yli lasiaallokon katselevat silmät toisiaan,
terä kaartuu toista seuraillen: sama lyijy
meitä yhdistää ja erottaa.
Illan tullen väri silti tummuu, syvenee.
Hahmo hahmon jälkeen sammuu,
kuuttomina öinä lyijynmustaan katoaa.
Silloin näkee joka rakastaa,
miten irtoamme kuvasta, käymme tanssimaan:
hymyilemme ääriviivoitta pimeytemme hehkua,
eikä mikään, mikään voi erottaa
meitä kuuttomina öinä, öinä kuuttomina.
(Merja Virolainen: Legenda, kokoelmasta Olen tyttö, ihanaa!)
~Sylphide
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti